top of page

Menestymiseen ei riittänyt empatia ja taito - kilpailu oli raakaa.

Havaintoja ja pohdintoja toimintakulttuurin ja sopeutumisen vaateista

Henri Aalto



Kuva: ©Esport Honka

Edustin puolentoista vuoden ajan Saksan 4. tason VfB Oldenburgia, tammikuusta 2017 kesäkuuhun 2018. Kyseessä on perinteikäs, vuonna 1897 perustettu seura, ja toistaiseksi ainoa edustamani ulkomainen seura. Lyhyesti, Saksan 4. korkein taso, Regionalliiga, on kaikin puolin laaja, käsittäen viisi alueellista lohkoa ja noin 90 joukkuetta. Seurojen taso vaihtelee, niin urheilullisesti kuin olosuhteiden puolesta. Saksan sarjoissa tapahtuu paljon hissiliikettä, joten ei ole tavatonta, että jokin seura edustaa muutaman vuoden sisällä kaikkia tasoja ensimmäisestä neljänteen. Suurimmat Regionalliiga-seurat operoivat miljoonabudjeteilla ja pelaavat isoilla stadioneilla, pienimmät ovat satoja katsojia vetäviä kyläjoukkueita, toimien ennemmin amatööriperiaatteella, kenties puoliammattilaisuuden kynnyksellä. Niinpä pelaajia saattaa saapua tapahtumiin opintojen tai siviilityön ääreltä. Lisäksi neljännellä sarjatasolla esimerkiksi pistebonuksilla saattoi olla aidosti merkittävä vaikutus yksittäisen pelaajan talouteen.


Regionalliigassa pelaa paljon Bundesliigaseurojen akatemiaputket läpikäyneitä nuoria, noin 17–22-vuotiaita pelaajia, jotka ovat läpimurron kynnyksellä. Vastaavasti löytyy paljon parhaassa peli-iässä olevia pelaajia, jotka ovat kenties aiemmin edustaneet 2. ja 3. tasojen seuroja, kykenemättä lyömään lopullisesti läpi. Lahjakkaiden pelaajien määrä on valtava ja yksilötaso kauttaaltaan korkea.

Saksassa kilpaillaan tosissaan


Peli on (kokemukseni perusteella) usein taktisesti yksipuolista, ennemmin vauhtiin, kamppailuun ja sattumaan perustuvaa. Korkeassa arvossa ovat mm. nopeus, asenne ja yksilö- ja johtajaominaisuudet, sekä erikoistilanteet. Kuten todettua, pelaajilta löytyy kuitenkin laajasti yksilöosaamista ja potentiaalia. Lupaavien yksilöiden suuresta määrästä johtuen kilpailu on erittäin kovaa. Lisäksi Regionalliigaan siirtyy järjestäen pelaajia mm. Keski-Euroopan 2. ja 3. korkeimmilta sarjatasoilta, esimerkiksi Belgiasta ja Sveitsistä. Regional-liiga nähdään hyvänä näyteikkunana edetä uralla, ja sitä se usein myös on.


Saksassa ikään suhtaudutaan pitkälti toisin kuin Suomessa. Moni pelaaja koki, että mikäli he eivät vielä 22-vuotiaina ole saaneet ammattilaissopimusta vähintään 3. Bundesliigaan, on ura jo ohi, ja aika tavoitella muita asioita elämässä. Niinpä aikapaine on merkittävä, ja se näkyy suhtautumisessa päivittäiseen arkeen. Kilpailu on raakaa, ja pelipaikoista kamppaillaan tosissaan.


Kulttuuriperinnöt sarjatasosta riippumatta


Saksalaisessa jalkapallossa on mittavia kulttuurisia perintöjä. Niiden tietty pitkäikäisyys on yhä vahvasti läsnä juuri alemmilla sarjatasoilla, mikä ilmenee nimenomaan kaksinkamppailujen, asenteen ja yleisen aggressiivisuuden korostuksena ja ihannointina. Valmentajat painottavat yksi vastaan yksi -pelaamisen merkitystä kaikissa olosuhteissa, ja tähdentävät usein asenteen ja taistelun olevan lopulta taktiikkaa tai hienoa syöttöpeliä tärkeämpää. Lisäksi fyysisesti on oltava vahva ja nopea. Myös fanien ja paikallisten suhtautuminen oman kaupungin joukkueeseen on intohimoista, paikoin ehdotonta, neljännellä sarjatasollakin. Pelaajana ei voinut kokonaan välttyä arvioiden ja arvostelujen kuulemiselta kadulla. Tosin huomio oli pitkälti positiivista, ja ihmiset olivat yleensä ainoastaan ystävällisiä ja kiinnostuneita kertoessaan edustavansa VfB:tä.



Fanien suhtautuminen oman kaupungin joukkueeseen oli intohimoista. Kuva: Henri Aallon arkisto

Harjoituskulttuuri, etenkin ensimmäisen valmentajamme alaisuudessa, oli rasituksen puolesta vaativaa. Pre-season käsitti toistuvia fysiikkaan perustuvia tuplapäiviä, jotka veivät rasitustasot äärimmilleen ja yli. Menimme esimerkiksi tammikuun lopulla raskaan, jo kahdeksan kovaa harjoitusta sisältäneen viikon päätteeksi lauantaina radalle juoksemaan 18 kierrosta puolen tunnin aikarajalla, ja sunnuntaina pelasimme vielä harjoitusottelun. Sarjakaudella tappioiden jälkeen, etenkin jos kyseessä oli ollut kotipeli, saattoi seurata rangaistusharjoituksia. Erään kerran juoksimme ja jumppasimme näännyksissä kolme päivää, kunnes neljäntenä valmentaja ilmoitti, että olimme ansainneet pallot harjoituksiin.


Rajojaan on silti perusteltua ja mielekästä koetella, kuten elämässä yleisesti.

Yli yhden päivän vapaita oli harvoin. Olin haaveillut vierailusta useisiin Saksan ja Euroopan kaupunkeihin, mutta ne retket jäivät vähiin. Koko puolentoistavuoden aikana ehdin käydä kerran Berliinissä, kerran Hampurissa ja kerran Amsterdamissa. Kaikki kyseiset kaupungit sijaitsivat korkeintaan muutaman tunnin etäisyydellä Oldenburgista.


Kovassa rasituskierteessä huomasi, että keho on kestävämpi kuin on kuvitellut, ja hiljalleen rääkkiin tottui. Oman kapasiteetin kasvaminen oli luonnollisesti tyydyttävää. En tosin koe jatkuvan ylikovan harjoittelun palvelleen pelitap