Onko näyttöön perustuva valmennus vieläkin mörkö?

Päivitetty: 3. elok. 2021

Kirjoitin alla olevan tekstin 24. marraskuuta vuonna 2012. Olimme silloin tuoneet aktiivisesti vuodesta 2007 näyttöön perustuvaa fyysistä harjoittelua Hongan junioriakatemiaan. Tämä kaikki kumuloitui niin, että teimme fyysisen harjoittelun suunnitelma ikäluokkiin 8–16-vuotiaat. Toisin sanoen Hongassa oli silloin putki, joka alkoi 8-vuotiaana motorisia taitoja kehittämällä ja päättyi siihen, että 16-vuotiaana urheilijaa olisi valmistettu kansainvälisten kenttien vaatimuksiin 8-vuotiaasta lähtien.


Mukana kokonaisvaltaisessa projektissa olivat mm. Mikko Lignell, Hans Lahti, Gert Remmel, Mika Lehkosuo, Vesa Vasara, Teemu Tavikainen ja Jaakko Piensoho. Kaikilla oli oma vastuualueensa. Lahti, Lignell ja minä vastasimme käytännön työstä aikuisten lisäksi myös junioripuolella, minulla fyysinen valmennus. Suurin asia silloin 2009 oli systemaattinen ja näyttöön perustuva työ, jota pystyttäisiin mittaamaan ja sitä kautta kehittämään. Valmensin vuosina 2013–2018 naisten liigjoukkuetta, joista toimin päävalmentajana vuosina 2015-2018. Vielä näinäkin vuosina näyttöön perustuvalla valmennuksella ja menetelmillä oli vaikea perustella asioita joukkueen ulkopuolisille tahoille. Hyvänä esimerkkinä yksilötason kokonaiskuormituksen hallinta ja sen mittaaminen määrällisesti ja laadullisesti oli vielä 2016 tuntematon asia. Nykyisin kai siitä puhutaan enemmän ja se taitaa olla normi vuonna 2021?




Alla teksti, jonka kirjoitin vuonna 2012. Kysymykseni kuuluisikin: Kuinka paljon olemme tulleet tästä eteen päin yleisellä tasolla? Vai taistelemmeko yhä uutta tietoa vastaan? Uusi tieto tuntuu kaukaiselta tai liian tieteelliseltä, sama kuin vuonna 2007. Näitä 2007 vuoden asioita pidetään nyt normina.


Korostan, että tutkimukset ovat suuntaa antavia ja onnistuneeseen valmennukseen tarvitsee paljon muutakin. Siitä voi katsoa videon täältä. Jos et perusta valmennustasi näyttöön fysiologiasta, pedagogiikasta tai valmennusopista, niin mihin perustat?



VALMENTAMINEN JA USKOMUKSET - KRUUNA VAI KLAAVA

(kirjoitettu 24.11.2012. Tästä pääset tekstin alkuperäiseen versioon)


Antaisitko keittiömestarin hoitaa lakiasiasi? Voisiko ajokortiton kuski viedä lapsesi aamulla kouluun? Voisiko sairaanhoitaja leikata olkapääsi? Antaisitko fysioterapeutin toimia ala-aste opettajana? Aivan.


Monet juniorivalmentajat tekevät erittäin tunnollisesti työtä jalkapallon kehittämiseksi. Suomessa junioreiden jalkapallovalmennus perustuu pääosin pieneen rahalliseen korvaukseen, joten käytännössä luokittelisin sen vapaaehtoistyöksi. Lomapäivät ja palkattomat vapaat käytetään turnausmatkoihin, viikonloput turnauksiin ja peleihin, illat harjoitusten vetämiseen. Suomessa valmentajalla ei käytännössä ole kesälomaa. Valmentajien intohimo vie suomalaista jalkapalloa eteen päin.


Monella valmentajalla ei ole taloudellisesti mahdollista panostaa juniorivalmennukseen täyspäiväisesti. Täyspäiväisellä tarkoitan sitä, että joukkueen ja valmentajan itsensä kehittäminen olisi täyspäiväistä. Monesti "kouluttautuminen" jää (Suomen Palloliiton kurssien lisäksi) kollegoilta saatuihin ajatuksiin tai kertomuksiin hyvistä harjoituksista ja kokemuksista. Joku on käynyt seuraamassa Liverpoolin harjoituksia, toisella on omakohtainen kokemus hyvästä nopeusharjoittelusta ja kolmas on huomannut, että kaikki tekevät kestävyysharjoittelun tietyllä tavalla.




Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana jalkapallon tutkimus on lisääntynyt ja kehittynyt huomattavasti. Tutkimusta on tehty tämän hienon lajin jokaiselta osa-alueelta. Kaikille löytyy paljon tietoa: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, huoltajat, kenttämiehet, kengän suunnittelijat jne. Kuitenkin tieteellisiä menetelmiä ja tutkimusta pidetään jonkinasteisena mörkönä suomalaisessa juniorivalmennuksessa, ehkä jopa Veikkausliigassakin. Miksi? Onko se on liian tuntematonta, liian tieteellistä, kaukana käytännön työstä ja menee valmentajan epämukavuusalueelle?


Esimerkki: jos harjoituksen seurauksena kahdestakymmenestä pelaajasta kymmenellä nopeus kehittyy, harjoittelun onnistumisprosentti voidaan laskea samaksi kun heittäisi kruunaa ja klaavaa. On mielestäni paljon järkevämpää perustaa nopeusharjoittelu tietoon ja menetelmään, jota on testattu sadoilla, ehkä tuhansilla pelaajilla ympäri maailmaa, jonka onnistumisprosentti on yli 90. Sadoilla pelaajilla tutkitusta menetelmästä valmentajan on loogisempaa valita harjoittelumetodi ja soveltaa se joukkueellensa sopivaksi.


Toinen vaihtoehto on luottaa kokemusperäiseen tietoon (kruuna ja klaava), jolloin emme voi olla varmoja menetelmän tehokkuudesta nopeusominaisuuden kehittäjänä. Siitä huolimatta harjoittelu perustuu usein kokemukseen ja kuulopuhetietoon tehokkaasta harjoittelumenetelmästä. Tässä on se ansa, että uskotaan harjoitusmenetelmän tehokkuuteen, vaikka esimerkiksi 14-16-vuotiailla tulokset paranevat todennäköisesti millä menetelmällä tahansa. Kyse onkin siitä, että valmentajalla olisi tieto siitä, kuinka paljon kypsymiseen liittyvät tekijät parantavat luonnostaan nopeutta ja kuinka paljon siitä on valmennuksen ansiota. Tai onko valmentaja jopa hidastanut kehitystä muutamalla kymmenyksellä suhteessa luonnolliseen kehittymiseen.


Vaikka harjoittelumenetelmäksi valittaisiin sadoilla testattu ja hyväksi todettu menetelmä, niin se ei välttämättä takaa hyviä tuloksia. Valmentajan on tunnettava laji ja urheilija kokonaisvaltaisesti ja sovellettava tutkittu tieto harjoitteluun. Mutta miten? Tutustumalla itse koko fysiologiaan anatomiaan, kuormitusfysiologiaan, lihashermojärjestelmän toimintaan jne.? Kyllä ja ei. Suomessa on paljon eri osa-alueiden erityisosaajia: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, taidon opettajat, skouttaajat jne. Kaikkea ei tarvitse opiskella itse. Laadukkaissa jalkapalloseuroissa käytetäänkin valmentajan tukena moniammatillisia tiimejä (esim. Medical Staff, Sport Science Staff jne.). Jokainen keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja seuran toimintaa pystytään mittaamaan ja kehittämään monipuolisesti.


Pelaajakehitys (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, taktinen, tekninen) tarvitsee systemaattisen ja yhtenäisen linjan yksittäisessä seurassa. Olen aina kannustanut valmentajia ajattelemaan fyysistä harjoittelua olympiadi periaatteella: tavoitteet tehdään neljän vuoden sykleillä. Syy-seuraus suhdetta (miksi kehitymme/miksi emme kehity) on pystyttävä seuraamaan valideilla mittareilla. Fyysisessä harjoittelussa tämä tarkoittaa nousujohteista harjoittelua, harjoitusvaikutuksen testausta, analysointia ja kehittämistä kuukausittain monen vuoden ajan.


Alla linkki ytimekkäästi kirjoitetusta ajattelusta "näin on aina tehty".


http://www.city.fi/yhteisot/blogit/apoleon/107286/



- Luciano Posillipo -

Fysioterapeutti AMK

Urheilufysioterapeutti

Ammattivalmentaja

UEFA-A lisenssi


Aktiiviura: FC Honka miehet ja Pallohonka 2009-2012, FC Honka naiset 2013-2018

Nykyisin toimin urheilijoiden ja tavallisten ihmisten valmentajana ja fysioterapeuttina ja haluan tuoda urheilumaailman oppeja tavallisten kuntoilijoiden käyttöön.


Aikoinani Suomalaisen jalkapallon parissa työskennelleenä 1999-2018 näyttöön perustuva valmennus oli vielä 2015 hyvin tuntematon käsite. Olen pyrkinyt tuomaan tietoa aina urheilijoilleni ja painottamaan sitä, että valmennus perustuu kokonaisuuteen, jossa huomioidaan tutkittu tieto, valmennuskokemus ja urheilija.

328 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki