KULTTUURISHOKKI - "samanlaiseen ympäristöön pääsee vain harva", Anni Miettunen

Päivitetty: 7. jouluk. 2020




Kulttuurishokki. Se sana kuvaa osuvasti aikaa, kun siirryin vuoden 2017 syksyllä putoamista vastaan taistelevasta ONS:sta mestariehdokas FC Honkaan. Olin pelannut useamman vuoden Naisten liigaa kotipaikkakunnallani Oulussa. Tiesin kuitenkin, että jos haluan kehittyä pelaajana edelleen, minun on pakko päästä laadukkaampaan joukkueeseen. Olin käynyt lukion loppuun kotona, joten päätin hakea Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Se oli ala, joka minua kiinnosti jonkin verran, mutta tärkeimpänä tiesin olevani tarpeeksi hyvä pääsemään kouluun sisään. Koulupaikka mahdollistaisi varsinaisen tavoitteeni eli pelaamisen kovassa joukkueessa ja kehittymisen pelaajana. Jalkapalloilijana ja varsinkin naisjalkapalloilijana joutuu jatkuvasti tekemään vaikeita päätöksiä, jotta pelaaminen on mahdollista. Minulle se tarkoitti muuttoa uuteen paikkaan, josta en tuntenut ketään.



Tutustumista ja sopeutumista


Koulun, soluasunnon, metroviidakon ja kaiken muun uuden lisäksi jalkapallo oli täysin erilaista Luciano Posillipon valmentamassa FC Hongassa kuin mihin olin tottunut. Ero konkretisoitui selvimmin ensimmäisten harjoitusten alkulämmittelyssä. Aika monessa joukkueessa pelaajat olisi lähetetty hölkkäämään kenttää ympäri, mutta ei Zaanon valmennuksessa. Juoksimme joukkueen prässimuodossa samaan tapaan kuin peleissä haluttiin. Jos linjojen pumppaaminen ei tapahtunut oikeaan aikaan kylkiasennossa, se korjattiin. Kaikki, aivan kaikki, oli suunniteltu viimeisen päälle joukkueen maksimaalisen tason saavuttamiseksi.


Kun pelaaja saapui harjoituksiin, valmentajat olivat jo paikalla rakentamassa harjoitteet kentälle valmiiksi. Pukukopissa oli taulu, jossa kerrottiin muun muassa päivän harjoitusten sisältö, tavoitteet, kognitiivinen kuorma ja pelaajien roolit. Aktivaatiot ja muut fysiikkaosuudet tehtiin päätyrajan ulkopuolella, jottei nurmikenttä kulu turhaan. Harjoitusten peliosuudessa kenttä oli kavennettu samoihin mittoihin, joilla tuleva vierasottelu pelattaisiin. Palaveri vastustajasta pidettiin pukukopissa, jonka seinälle kiinnitettiin lakana videoklippien näyttämistä varten. Resurssit olivat yhtä tiukassa kuin sarjan muillakin joukkueilla, mutta kertaakaan sen taakse ei menty piiloon. Päinvastoin, valmennusryhmä ja pelaajat olivat vain tarkempia, että kaikki tekeminen oli työ- tai koulupäivän jälkeen joukkueen kannalta hyödyllistä. Jos jokin asia voitiin tehdä paremmin, se tehtiin paremmin.


2017 syksyllä olin Hongassa täysin kujalla. Tempo, taitotaso, vaatimustaso ja harjoitusten suunnitelmallisuus olivat niin korkealla, että minulla oli täysi työ pysyä vauhdissa mukana. En pelannut montaa minuuttia loppukauden aikana, mutta se oli valtavan arvokasta aikaa. Näin ja opin, mitä vaatii voittaa Suomen mestaruus ilman isoja resursseja. Tiesin, että en pelaa paljoa, mutta päätin ottaa jokaisesta tapahtumasta irti mahdollisimman paljon. Kun harjoittelimme hyökkäyserikoistilanteita, halusin aina olla mukana puolustavassa joukkueessa, joka usein koottiin vähemmän pelaavista pelaajista. Ajattelin, että ainakin opin puolustamaan keskityksiä, jos väännän joka perjantai liigan parhaita pelaajia vastaan kulmapotkuissa. Uskon, että tällaisen mentaliteetin vuoksi sopeuduin lopulta niin hyvin joukkueeseen. Jokainen ryhmän jäsen halusi tehdä kaikkensa, jotta joukkue ja yksilö olisivat tänään parempia kuin eilen.


"Välillä olin iltatreenien jälkeen niin fiiliksissä, etten meinannut saada unta yöllä."

Uuteen kauteen valmiimpana


Vuosi 2018 oli antoisinta ja intensiivisintä aikaa, jota olen kokenut. Nyt tiesin jo tason, mitä vaaditaan pärjäämiseen Hongassa. Mestaruusvuoden jälkeen tavoitteet olivat entistä korkeammalla, sillä pelasimme kesällä Mestareiden liigaa kotimaisen Naisten liigan lisäksi. Harjoittelin hyvin ja nautin treenien jokapäiväisestä laadusta. Oli aivan mahtavaa mennä harjoituksiin, joissa oli niin paljon mahdollisuuksia oppia, jos vain itse halusi. Välillä olin iltatreenien jälkeen niin fiiliksissä, etten meinannut saada unta yöllä. Koulua hoidin siinä sivussa. Aika usein luennoilla katsoin jotakin Zaanon lähettämää yksityiskohtaista videoklippiä samalla, kun kirjoitin muistiinpanoja Suomen kirjallisuuden kehityksestä.


Kehityin yksilönä, kun kaikki toiminta oli suunniteltu joukkueen tavoitteiden mukaan. Se korostui, kun minua kokeiltiin laitapakin paikalla. Aiemmin olin pelannut hyökkäävämmissä rooleissa, mutta nyt olin täysin uudella pelipaikalla. Vaikka en tiennyt juurikaan laitapakkina pelaamisesta, joukkueen pelimallin selkeä rakenne tuki onnistumista uudella paikalla. Murtauduin hiljalleen pelaamaan isoja minuutteja sarjan kärkijoukkueessa. Tiesin, kuten kaikki muutkin pelaajat, miten haluamme pelata ja mikä oli jokaisen pelipaikan pelaajan tehtävä. Joukkueestamme olisi voinut laittaa kentälle kenet vain, ja hän olisi hoitanut ruutunsa.


Samalla kyse oli vastuusta. Jokaisella toiminnassa mukana olleella oli vastuu sanoa, jos jokin ei toimi...

Yksi keskeinen ajatus oli, että jokainen urheilija ja valmentaja on yhtä tärkeä osa toimintaa. Sitoutuminen, rehellisyys ja kunnioitus toisia ja yhteistä toimintaa kohtaan eivät olleet sanahelinää, vaan näkyivät käytännössä esimerkiksi siten, että jokainen sai sanoa kaiken, mikä voisi viedä joukkuetta eteenpäin. Kyseenalaistamisen kulttuuri oli vahvaa, sillä Zaano oli yhdessä muiden joukkueen jäsenten kanssa luonut ilmapiirin, jossa kaikesta sai puhua. Totta kai valmentaja päätti viime kädessä asioista, mutta yhtään ajatusta ei tyrmätty etukäteen. Samalla kyse oli vastuusta. Jokaisella toiminnassa mukana olleella oli vastuu sanoa, jos jokin ei toimi tai jokin voitaisiin tehdä joukkueen kannalta hyödyllisemmin. Ainut kriteeri oli, että ei riittänyt sanoa ”tämä on paskaa”, vaan viestissä täytyi olla sisältöä, miten kyseinen asia voidaan tehdä paremmin. Yhteinen tavoite oli voittaa, joten oli jokaisen velvollisuus toimia tavoitteen mukaan. Tällaisen kulttuurin vuoksi myös jokainen onnistuminen oli aidosti kaikkien ansiota.


Voittamisen tavoite määritti kaikkea toimintaa. Jokaiseen otteluun valmistauduttiin samanlaisella intensiteetillä. Zaanon sanoin sarjassa ei ole olemassa kuuden, yhdeksän tai viidentoista pisteen otteluita. Kaikista otteluista voi saada kolme pistettä, pelattiin sitten sarjakärkeä tai häntäpään joukkuetta vastaan. Niinpä jokainen ottelu ja jokainen harjoitusviikko olivat yhtä tärkeitä. Pelaajien kesken kutsuimme keskiviikkoja vitutuspäiviksi. Silloin oli viikon fyysisesti ja kognitiivisesti haastavin harjoitus, jolloin kaikki olivat äärirajoilla. Keskiviikon harjoitukset olivat lähes aina haastavampia kuin yksikään ottelu. Ajatuksena oli, että jos pelaajat pärjäävät vaativissa treeneissä, ottelut tuntuvat helpommilta.


Etenimme Mestareiden liigassa ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle, mikä on suomalaisjoukkueille suhteellisen harvinaista. Naisten liigassa olimme pitkään mukana mestaruustaistelussa, mutta viimeisten otteluiden tappiot jättivät meidät neljänneksi. Tuloksellisesti kausi päättyi pettymykseen. Suurempi pettymys minulle tuli kuitenkin kauden jälkeen, kun silloinen Honka hajosi. Suuri osa pelaajista lähti, samoin valmennus. Ymmärsin jo silloin, että samanlaiseen ympäristöön pääsee vain harva. Valtava osaaminen, työmoraali ja halu olla aina parempi oli jotain, mitä ei koe usein.



Kauden 2019 pelasin vielä uudistuneessa Hongassa ennen kuin 2020 siirryin Åland Unitediin. Arjen jakaminen Zaanon kanssa reilun vuoden ajan opetti minulle paljon. Totuin tietoon pohjautuvaan suunnitelmallisuuteen. Nykyään turhaudun helposti, jos asioita tehdään vain tekemisen vuoksi. Haluan tietää, miksi jotakin tehdään ja miten se hyödyttää yhteistä tavoitetta. Treeneissä mietin vieläkin puolustustilanteen jälkeen, oliko askeltiheyteni tai peliasentoni nyt Zaanon oppien mukainen. Voisinko tehdä jotain paremmin voittaakseni edun seuraavaan tilanteeseen ja seuraavaan otteluun? Palauttavina päivinä teen edelleen häneltä opittua vammojen ehkäisyyn liittyvää harjoitusohjelmaa. Zaano on säilynyt minulle ihmisenä, jonka ammattitaitoon ja rehellisyyteen voi aina luottaa. Saatan kysyä hänen mielipidettään otteluiden tapahtumista, harjoitusohjelmista tai seuravalinnoista. En tiedä, olisinko ilman Zaanoa päätynyt Oulusta paikkaan, jossa jalkapallon pelaaminen on ainoa työni, mutta ainakaan yhtä paljon en olisi matkalla oppinut.


- Anni Miettunen 2020 -


Kiinnostaako yksilöllinen fyysinen harjoittelu? Käy tutustumassa tällä sivustolla erilaisiin mahdollisuuksiin.

621 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki