Havaintoja ja pohdintoja toimintakulttuurin ja sopeutumisen vaateista
Henri Aalto
Edustin puolentoista vuoden ajan Saksan 4. tason VfB Oldenburgia, tammikuusta 2017 kesäkuuhun 2018. Kyseessä on perinteikäs, vuonna 1897 perustettu seura, ja toistaiseksi ainoa edustamani ulkomainen seura. Lyhyesti, Saksan 4. korkein taso, Regionalliiga, on kaikin puolin laaja, käsittäen viisi alueellista lohkoa ja noin 90 joukkuetta. Seurojen taso vaihtelee, niin urheilullisesti kuin olosuhteiden puolesta. Saksan sarjoissa tapahtuu paljon hissiliikettä, joten ei ole tavatonta, että jokin seura edustaa muutaman vuoden sisällä kaikkia tasoja ensimmäisestä neljänteen. Suurimmat Regionalliiga-seurat operoivat miljoonabudjeteilla ja pelaavat isoilla stadioneilla, pienimmät ovat satoja katsojia vetäviä kyläjoukkueita, toimien ennemmin amatööriperiaatteella, kenties puoliammattilaisuuden kynnyksellä. Niinpä pelaajia saattaa saapua tapahtumiin opintojen tai siviilityön ääreltä. Lisäksi neljännellä sarjatasolla esimerkiksi pistebonuksilla saattoi olla aidosti merkittävä vaikutus yksittäisen pelaajan talouteen.
Regionalliigassa pelaa paljon Bundesliigaseurojen akatemiaputket läpikäyneitä nuoria, noin 17–22-vuotiaita pelaajia, jotka ovat läpimurron kynnyksellä. Vastaavasti löytyy paljon parhaassa peli-iässä olevia pelaajia, jotka ovat kenties aiemmin edustaneet 2. ja 3. tasojen seuroja, kykenemättä lyömään lopullisesti läpi. Lahjakkaiden pelaajien määrä on valtava ja yksilötaso kauttaaltaan korkea.
Saksassa kilpaillaan tosissaan
Peli on (kokemukseni perusteella) usein taktisesti yksipuolista, ennemmin vauhtiin, kamppailuun ja sattumaan perustuvaa. Korkeassa arvossa ovat mm. nopeus, asenne ja yksilö- ja johtajaominaisuudet, sekä erikoistilanteet. Kuten todettua, pelaajilta löytyy kuitenkin laajasti yksilöosaamista ja potentiaalia. Lupaavien yksilöiden suuresta määrästä johtuen kilpailu on erittäin kovaa. Lisäksi Regionalliigaan siirtyy järjestäen pelaajia mm. Keski-Euroopan 2. ja 3. korkeimmilta sarjatasoilta, esimerkiksi Belgiasta ja Sveitsistä. Regional-liiga nähdään hyvänä näyteikkunana edetä uralla, ja sitä se usein myös on.
Saksassa ikään suhtaudutaan pitkälti toisin kuin Suomessa. Moni pelaaja koki, että mikäli he eivät vielä 22-vuotiaina ole saaneet ammattilaissopimusta vähintään 3. Bundesliigaan, on ura jo ohi, ja aika tavoitella muita asioita elämässä. Niinpä aikapaine on merkittävä, ja se näkyy suhtautumisessa päivittäiseen arkeen. Kilpailu on raakaa, ja pelipaikoista kamppaillaan tosissaan.
Kulttuuriperinnöt sarjatasosta riippumatta
Saksalaisessa jalkapallossa on mittavia kulttuurisia perintöjä. Niiden tietty pitkäikäisyys on yhä vahvasti läsnä juuri alemmilla sarjatasoilla, mikä ilmenee nimenomaan kaksinkamppailujen, asenteen ja yleisen aggressiivisuuden korostuksena ja ihannointina. Valmentajat painottavat yksi vastaan yksi -pelaamisen merkitystä kaikissa olosuhteissa, ja tähdentävät usein asenteen ja taistelun olevan lopulta taktiikkaa tai hienoa syöttöpeliä tärkeämpää. Lisäksi fyysisesti on oltava vahva ja nopea. Myös fanien ja paikallisten suhtautuminen oman kaupungin joukkueeseen on intohimoista, paikoin ehdotonta, neljännellä sarjatasollakin. Pelaajana ei voinut kokonaan välttyä arvioiden ja arvostelujen kuulemiselta kadulla. Tosin huomio oli pitkälti positiivista, ja ihmiset olivat yleensä ainoastaan ystävällisiä ja kiinnostuneita kertoessaan edustavansa VfB:tä.
Harjoituskulttuuri, etenkin ensimmäisen valmentajamme alaisuudessa, oli rasituksen puolesta vaativaa. Pre-season käsitti toistuvia fysiikkaan perustuvia tuplapäiviä, jotka veivät rasitustasot äärimmilleen ja yli. Menimme esimerkiksi tammikuun lopulla raskaan, jo kahdeksan kovaa harjoitusta sisältäneen viikon päätteeksi lauantaina radalle juoksemaan 18 kierrosta puolen tunnin aikarajalla, ja sunnuntaina pelasimme vielä harjoitusottelun. Sarjakaudella tappioiden jälkeen, etenkin jos kyseessä oli ollut kotipeli, saattoi seurata rangaistusharjoituksia. Erään kerran juoksimme ja jumppasimme näännyksissä kolme päivää, kunnes neljäntenä valmentaja ilmoitti, että olimme ansainneet pallot harjoituksiin.
Rajojaan on silti perusteltua ja mielekästä koetella, kuten elämässä yleisesti.
Yli yhden päivän vapaita oli harvoin. Olin haaveillut vierailusta useisiin Saksan ja Euroopan kaupunkeihin, mutta ne retket jäivät vähiin. Koko puolentoistavuoden aikana ehdin käydä kerran Berliinissä, kerran Hampurissa ja kerran Amsterdamissa. Kaikki kyseiset kaupungit sijaitsivat korkeintaan muutaman tunnin etäisyydellä Oldenburgista.
Kovassa rasituskierteessä huomasi, että keho on kestävämpi kuin on kuvitellut, ja hiljalleen rääkkiin tottui. Oman kapasiteetin kasvaminen oli luonnollisesti tyydyttävää. En tosin koe jatkuvan ylikovan harjoittelun palvelleen pelitapahtumia, mikä näkyikin tuloksissa. Moni pelaajamme kärsi kevätkaudella myös loukkaantumisista. Sain itsekin loppukeväästä pienen repeämän reiteen iskusta. Pääsin onnekseni laadukkaalle urheiluklinikalle operaatioon ja sain kuntouttaa jalkaa rauhassa kesälomalla. Toisinaan vammoihin sai korkean luokan ammattiapua, mutta välillä loukkaantumisiin suhtauduttiin kärsimättömästi, ja joissain tapauksissa vaikka kroonisesta, voimakasoireisesta vammasta kärsinyt pelaajat saattoi pelata merkittävän terveysriskin uhalla.
Rasitustasojen maksimeja oli siis osin kiehtova koetella, ja huomata oman kehon kyky adaptoitua ennalta tottumattomaan, mutta isossa kuvassa en tue ajatusta kontekstittomasta rääkistä, etenkään jos palautumista ja kehonhuoltoa ei optimoida. Rajojaan on silti perusteltua ja mielekästä koetella, kuten elämässä yleisesti.
Kilpailu näyttäytyi Saksassa kuitenkin erilaisena, ilkeämpänä.
Konkreettisesti kaikki tämä näyttäytyi itselleni melko erilaisena jalkapallomaailmana kuin aiemmin urallani Veikkausliigassa (Hongassa ja SJK:ssa). Olin toki tottunut erittäin vaativaan ja kilpailulliseen toimintaan, sekä paineen alla suorittamiseen. Lisäksi etenkin SJK:ssa en aina ollut läheisimpiä kavereita saman pelipaikan pelaajien kanssa. Pelillisesti olin tottunut taktiseen, tarkasti roolitettuun pelitapaan, ja täsmällisesti harkittuun harjoitteluun. Kilpailu näyttäytyi Saksassa kuitenkin erilaisena, ilkeämpänä. Peli itsessään oli vauhdikasta ja aggressiivista, ennemmin reaktiivista ja löyhästi strukturoitua. Ruumiillisen heittäytymisen vaade oli päivittäin korkea. Pelaajat hakivat jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä yliotetta toisistaan, ja taklailivat surutta jaloille, mikä on lähes kliseinen kokemus ulkomailta. Jos pelaaja esitti heikkouden merkkejä, joutui hän silmätikuksi, ja sai osakseen joko lisää taklauksia, kanssapelaajien valituksia tai jopa peliin osallistuttamisen välttelyä.
Ikä vaikutti merkittävästi joukkueen hierarkiaan. Nuorten pelaajien odotettiin osoittavan tiettyä kunnioitusta kokeneempia kohtaan. Tosin jos kokenut pelaaja ei toiminut odotetun kovalla ja arvokkaalla tavalla, tai jollain tavalla menetti kasvonsa, saattoi hänen arvostus laskea nopeasti.
Koen tulleeni lopullisesti hyväksytyksi joukkueeseen tilanteessa, kolmannella viikollani, jossa nämä elementit ilmenivät. Olin ottanut harjoituksissa yhteen nuoren puolustajan kanssa. Eräs kokenut hyökkääjämme tuli sanomaan, että seuraavassa tapahtumassa voisin taklata nuorta armotta ja seurauksitta. Vastasin, etten kokenut moista tarvetta. Hän katsoi minua pettyneenä, eikä sanonut enempää. Seuraavissa harjoituksissa kyseinen hyökkääjä taklasi minua rumasti pienpelissä. En ehtinyt vastata, kun joukkueet jo vaihtuivat. Niinpä kostotaklasin rajusti erästä toista, täysin viatonta pelaajaa. Sillä taklauksella ansaitsin jopa hurraahuutoja, etenkin minua taklanneelta hyökkääjältä, ja lopullisen kunnioituksen; olin puolustanut itseäni, osoittanut kovuutta. Taklauksella oli suurempi merkitys kuin sillä, että olin ehtinyt esittää hyviä pallollisia otteita, sekä ollut sosiaalisesti avoin saapumisestani lähtien.
Kunnioituksen merkitys ilmeni muutoinkin. Erään kerran harjoituksiimme saapui testipelaaja, joka ei oikein esiintynyt edukseen. Jossain vaiheessa harjoituksia hänen puolella pelanneet vaativat tätä prässäämään aktiivisemmin. Testipelaaja hermostui, ja huuteli takaisin. Pian testipelaaja ja eräs meidän pelaaja jo tönivätkin toisiaan. Samassa useampi pelaajamme ryntäsi paikalle, repi testipelaajan irti, ja töni tämän kovin ottein pois kentältä, perään uhkaillen. Testipelaaja poistui harjoituskeskuksesta, eikä häntä luonnollisesti enää nähty. Valmentajia tapaus lähinnä huvitti.
Valmentajat ja pelaajat
Valmentajien suhtautuminen pelaajiin oli usein anteeksipyytelemätöntä. Jos valmentaja oli tyytymätön, hän ilmaisi sen suoraan, huutamallakin, jopa poistamalla kokoonpanosta tai harjoituksista, kenties suunnitelmistaan kokonaan. Tosin pelaajatkin uskalsivat ilmaista mieltään valmentajaa vastaan.
Vaihtokomennuksista saatettiin provosoitua avoimesti. Vain pari kuukautta seurassa oltuani jouduin tahtomattani välikädeksi, kun nuori vasen puolustajamme vaati palaveria valmennuksen kanssa siitä, miksi hänet vaihdettiin tunnin kohdalla kentältä edellisessä ottelussa. Pelaaja tuli luokseni harjoituksissa ja kysyi, pelasiko hän mielestäni huonosti. Vastasin että ei, hän oli pelannut hyvin, ja niin todella koin. Pian sainkin odottamattoman kutsun palaverihuoneeseen, missä sitten istuimme vasemman puolustajan kanssa vasten totista valmennusryhmää, tapausta äänekkäästi käsitellen, minun yrittäessä osaltani selvittää tilannetta diplomaattisesti, ihan itsenikin kannalta.
Pisimmälle valmentajan ja pelaajan yhteenotto meni ensimmäisen kevätkauteni lopussa. Valmentajamme valitti kauden päätösottelun puoliajalla silloiselle ykköshyökkääjällemme tämän olevan kuriton, sillä hän pelasi kiintonastoilla märällä ja pehmeällä nurmella, eikä suostunut vaihtamaan irtonastoihin. Hyökkääjä hermostui ja huusi valmentajalle takaisin. Niinpä hänet otettiin vaihtoon. Seuraavana päivänä pelaajaa kiellettiin osallistumasta harjoituksiin ja päättäjäistoimintaan. Pelaaja kuljeskeli kentällä farkkushortseissa, pallotteli nuoren poikansa kanssa ja ilkkui valmentajalle, kourien välillä haaraväliään ja huudellen ettei valmentajalla ollut ”munaa” kohdata häntä. Lisäksi pelaajan nuori poika nimitteli urheilutoimenjohtajaa ”braatvurstiksi” päin tämän naamaa. Lopulta pelaaja ajettiin pois tapahtumasta, joka käsitti siis kevyttä pelailua ja organisaation kesken grillailua.
Tuntui, ettei opiskeluhaluttomia pelaajia ikinä täysin hyväksytty ryhmään.
Kielitaito keskeisessä osassa hyväksymisen kannalta
Kamppailun ja asenteen lisäksi eräs keskeisiä tekijöitä sopeutumisen kannalta, ellei kaikkein keskeisin, oli saksan kieli. Kaikki harjoituksemme pidettiin saksaksi, ja valtaosa pelaajista puhui saksaa äidinkielenään. Mainittavan harva paikallinen pelaaja puhui englantia sujuvasti, ainakaan ”small talkia” syvällisemmin. Valmentajat ja pelaajat myös olettivat ulkomaalaisten pelaajien opettelevan saksaa. Jos näin ei tapahtunut, se näkyi arvostuksesta. Tuntui, ettei opiskeluhaluttomia pelaajia ikinä täysin hyväksytty ryhmään. Kyseisiin pelaajiin suhtauduttiin avoimenkin kriittisesti, ja lähes päivittäin kuuli jonkun valittavan yrityksen puutteesta, tai vaativan englanninkielisten keskusteluiden tapahtumista saksaksi, jopa loukkaantuneeseen sävyyn.
Vastaavasti, jos opiskeli saksaa, ja yritti virheistä välittämättä puhua mitä ikinä kykeni, sai suurta kunnioitusta osakseen, aina pelaajista henkilöstöön ja muihin työntekijöihin. Tuntui että kaupungilla asioidessakin saksan puhumista arvostettiin, tasosta huolimatta. Kenties tärkein neuvoni ulkomaille lähtevälle olisikin opetella paikallista kieltä, vähintään sen verran, että ymmärtää ohjeet harjoituksissa ja peleissä, pystyy suorittamaan päivittäisasioinnit, sekä käymään edes yksinkertaisia keskusteluita muiden kanssa. Kielen opettelu koettiin vahvana signaalina halusta sopeutua ja olla läsnä, sekä yleisenä kunnianosoituksena. Lisäksi kielen oppiminen tuo merkittävää lisäarvoa ja helpotusta omaan kokemukseen uudessa ympäristössä, mahdollistaa ihmisten ja kulttuurin syvemmän ymmärryksen, sekä on luonnollisesti käytännöllisen hyödyllinen taito. Uusi kieli avaa täysin uusia maailmoja.
Asiat asioina - konfliktit olivat normaalia arkea
Kunnioitus ilmeni hyvällä muutoinkin. Vaikeista ajoista, riidoista ja vaihtelevista tuloksista huolimatta ihmiset ja ihmissuhteet kohdattiin pitkälti rehdisti ja suoraselkäisesti. Koenkin minulla jääneen kaikkiin valmennustiimin jäseniin, pelaajiin sekä seuran taustahenkilöihin hyvä ja terve kunnioitussuhde. Rehellisyyttä, ammattimaisuutta ja käytöstapoja arvostettiin todella, aivan kuten kielen opettelua ja pyrkimystä sopeutua. Montaa sydänystävää aika Saksassa ei tuottanut, mutta kenties merkittävämpää on, että tietty ammatillinen ja inhimillinen kunnioitus rakentui niin monen ihmisen kanssa.
Mitä ihmisenä kasvaminen tarkoitti minulle?
Ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina oli useita hetkiä, kun pohdin, että mihin olen oikein tullut, miksi olen täällä. Etenkin, jos olimme vetäneet harjoitukset, joissa en kokenut olevan pahemmin järkeä, sisältäen lähinnä ajatuksetonta pelaamista ja fyysistä kovistelua, kenties kokiessani itseni vielä sosiaalisesti hieman ulkopuoliseksi. Minua kiehtoikin Saksaan lähtiessä kovasti mitä minulle tapahtuu persoonana; mitä puolia nousee esiin, mitä hälvenee taustalle, kohtaanko haasteet uteliaana ja ryhdikkäästi, lamaannunko ja luovutanko? Ilmeneekö jotain täysin uutta?
Koen yhtälailla sekä tietyn introvertin ja tarkkailevan että innokkaan ja tutkimushenkisen luonteenpiirteeni vahvistuneen ihmisenä. Olin sosiaalisesti vetäytyneempi mihin olen Suomessa tottunut, ja se on osin jäänyt päälle. Ehkä kyse on vain itsekseen viihtymisen oppimisesta entistä syvemmin. Samalla nautin suuresti kaupungin tutkailusta, kulttuuritapahtumissa- ja rakennuksissa vierailuista, ja kun mahdollista, lajin ulkopuolisiin ihmisiin tutustumisesta. Joukkueessamme pelasi myös Hongasta tuttu ystäväni Antti Mäkijärvi, mikä helpotti sopeutumista ja osin vapaa-ajanviettoa, ja juuri Antin ansiosta seura oli alunperin edes kiinnostunut minusta. Olenkin todella kiitollinen mahdollisuudestani pelata ja asua Saksassa.
Rakastuin seuraan ja kaupunkiin, ja nautin todella ajastani Oldenburgissa, vaikka elämäni ei siviilipuolellakaan tuntunut missään vaiheessa olevan täysin seesteistä tai onnellisimmillaan. Mutta koin osallistuneeni maailman tapahtumiin ja paradoksaalisesti omaan elämääni jotenkin vahvemmin kuin keskimäärin Suomessa, ja kaikista eri ajanjaksoista jäi vahva tunnejälki.
Jos jotain jäin Saksassa kaipaamaan, oli se pelillisen opin ja vaateen puute. Siten, että peli olisi ollut laadukkaampaa mihin olin tottunut. Jouduin toki sopeutumaan pelillisesti, merkittävästikin, ja toimimaan paljon epämukavuusalueella. Ottelut olivat minulle henkilökohtaisesti hankalampia kuin Veikkausliigaottelut, vaikka Veikkausliiga on mielestäni laadukkaampi sarja ja Honka tai SJK laadukkaampia joukkue kuin VfB Oldenburg. Palattuani Honkaan meni pari viikkoakin tottumisessa taktiseen ja synkronoituun toimintaan perustuvaan jalkapalloon. En kuitenkaan koe päässeeni Saksassa pelaamaan tasolla, joka olisi ollut minulle liian korkea. Tavallaan haaveilin sellaiseen ympäristöön päätymisestä ulkomailla. Jos en vielä Saksan 4. tasolla, niin kenties eteenpäin siirryttyäni. En kuitenkaan koe onnistuneeni merkittävän hyvin Oldenburgissa, niinpä siirto toiseen eurooppalaiseen seuraan jäi haaveeksi. Niinpä jääneestä pelillisestä muistijäljestä muodostui kutkuttavan ristiriitainen, täyttymätön.
Mitä uudenlainen kilpailutilanne ja kulttuuri minulle opetti
Muutoin en halua liikaa arvottaa tai dramatisoida eri asioita tai tapahtumia. Minulla on toki selvät mielipiteeni harjoittelusta ja pelitavasta. En allekirjoita tapaa harjoitella pelkän rasituksen nimessä, saati pelaamisen perustamista vauhtiin, kamppailuun, sattumaan ja yksilöosaamiseen. Mutta opin selviytymään kentällä paremmin mm. ison alueen kaksinkamppailuissa ja erilaisissa reaktiivisissa tilanteissa, sekä kantamaan vastuuta ja painetta uudella tavalla. Opin myös ymmärtämään syvemmin kehoni ja mieleni äärirajoja ja kykyä sopeutua, sekä tiettyä inhimillistä tarvetta ja taipumusta hakeutua metaforisiin turvapaikkoihin. Havaitsin myös, että tietyn turvapaikan jätettyään, ei siihen halua enää samassa muodossa palata. Oli kyseessä sitten fyysinen lokaatio tai henkinen mielentila. Kasvaessa ja kehittyessä ihmisenä on luonnollista himoita seuraavaa haastetta, pääsyä seuraavan koetuksen ja kynnyksen äärelle, sen yli. Väsymystä tai epämukavuutta ei tarvitse pelätä.
Opin myös entistä vahvemmin, ettei konflikteja tarvitse pelätä. Yhteenotot ja erimielisyydet ovat luontaisia, terveitäkin, etenkin jos ne tapahtuvat kunnioittavassa kontekstissa. Kunnioitus ei Saksassa aina säilynyt, mutta tietyllä tavalla se kehysti myös ikävimpiä yhteenottoja. Ja joitain yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta raivoisienkin riitojen jälkeen ihmiset osasivat jättää tilanteen arvoonsa, ja kohdata toisensa tasavertaisina ihmisinä. En itse riidellyt kertaakaan mitenkään mahdottoman pahasti, vaikka useampia harjoituksissa tapahtuneita konflikteja pelaajien kanssa aikaani mahtuikin, mutta tilanteet saatiin sovittua. Lisäksi välitön yhteenotto ja oman luonteensa näyttäminen tuo pelaajat jopa lähemmäs toisiaan. Oman haavoittuvuutensa paljastaminen opettaa ja mahdollistaa arvostamaan toista uudella tavalla.
Sain myös valtavasti tukea eri ihmisiltä eri asioissa. Pelaajat auttoivat minua käytännön asioissa, tukivat kielen opiskelussa, ja molemmat valmentajani auttoivat minua pyyteettä eräissä tärkeissä siviilielämän asioissa. Tämä kaikki ilmensi juuri sitä kunnioitusta, joka kyti kaiken alla. Tästä kunnioituksesta, ja sen jakamisesta, olen hyvin kiitollinen ja ylpeä, ristiriitaisuuksista ja vaikeuksista huolimatta.
Lisää ajatuksiani mm. jalkapallosta ja Saksan ajan havainnoistani luettavissa Elmo-lehden verkossa tai printissä, julkaisuissa 7/2017, 2/2018, 6/2020 ja 9/2020.
Henri Aalto, Espoossa syksyllä 2020.
Koska luit tämän, sinua voisi kiinnostaa myös: KULTTUURISHOKKI - "samanlaiseen ympäristöön pääsee vain harva", Anni Miettunen Tieni kohti mestaruutta 2015-2017. Janni Laakso, lääketieteen opiskelija