Kuva: Janni Laakso oli kauden 2017 markkinointiesitteen kansikuvassa.
Ensiaskeleet Hongassa - kausi 2015-2016
Vuonna 2015 ei vaadittu kuin pari puhelua, nimi paperiin ja se oli siinä. Tieni kohti mestaruutta alkoi. Pienen kaupungin ylioppilaaksi kirjoittava tyttö sai lievästi sanottuna vähän kipinää persuksiin, kun edessä odotti ensimmäinen oma asunto Espoon Tapiolassa ja kaikki muut pääkaupunkiseudun tuomat edut, tai niinhän sitä ainakin aluksi ajatteli.
Tiivistetysti ensimmäinen kausi meni kutakuinkin näin: aivan aluksi opeteltiin keittämään makaroneja, podettiin koti-ikävää, sarja-avauksessa otettiin suora punainen kortti ja suuri osa kaudesta istuttiin penkillä. Ei mikään unelma alku perfektionismia tavoittelevalle tytölle, joka ei ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä kolausta urallaan, jolloin valmentaja laittaa sinut penkille puremaan kynsiä.
Loppukaudesta sitä peliaikaakin alkoi tulemaan, mutta kyllä tämä kausi kului pääosin Zaanon kopissa keskustelujen parissa. Voitte varmaan kuvitella, kun kaksi ”punaista” persoonaa istuu tunteja pienessä kopissa keskustellen vähäisestä peliajasta ja minun heikkouksistani, joita en itse niellyt. Näin jälkeenpäin ajatellen nämä saattoivat olla juuri ne keskustelut, jotka loivat minun ja Zaanon välille vahvan luottamuksen ja juuri sellaisen pelaaja-valmentaja-suhteen, jota vaaditaan siihen, että joku päivä on mahdollista voittaa mestaruus.
Minun täytyy myöntää, että kausi 2016 on jäänyt minulle hieman sumeaksi. Se tuntuu sellaiselta kasvuajalta, jolloin tehtiin paljon hyviä asioita ja rakennettiin oikeanlaista henkeä joukkueeseen, jota vaadittiin myöhemmin mestaruuden voittamiseen. Se oli vielä sellaista viilaamista ja hakemista, mutta suunta oli oikea.
Tämän kauden aikana tapahtui suuria kehitysaskeleita myös valmentajien tekemisessä. Zaano oppi vähitellen, että naisten valmentaminen vaatii erilaista touchia miehiin verrattuna. Poissaoloja treeneistä voi nimittäin tulla esimerkiksi kuukautiskipujen takia.
Omalta osaltani tämä oli varmaan se kausi, jolloin otin suurimmat kehitysaskeleeni. Pelikaverit äänestivät minut kapteenistoon, ja Zaano antoi minulle paljon vastuuta. Se oli se kausi, jolloin itseluottamukseni kasvoi 80 %:sta 100 %:iin. Toivon, että jokainen nuori pelaaja kokee tämän. Se on se steppi, jonka jälkeen omat virheet ärsyttävät ainoastaan valmentajaa ja pelikavereita, mutta itse osaa jopa vähän naurahtaa, kun antaa farssin syöttö suoraan vastustajan jalkaan. Eiköhän tämäkin tapahtunut useamman kerran.
Meillähän muodostui Hongassa oikeastaan jonkinlaiseksi rutiiniksi se, että joka pelin alussa kolisi oman maalin ylärimat ja tolpat, mutta ajan kanssa opimme Myllyojan Paulan kanssa nauramaan asialle. Ehkä koimme, että se oli vain sellainen viime tipan herättely matsiin. Luulen, että tämä kausi oli oikeastaan koko joukkueelle sellainen kausi, jolloin meillä oli aikaa hitsautua yhteen ja muodostaa Joukkue.
Pelissä ei tullut sellaista tilannetta vastaan, jossa emme olisi tienneet, miten toimia.
Kuva: FC Honka valkoisessa peliasussa. Ääripää tolppien ja yläriman kolisemisista. Vaikka puolustaminen oli ajoittain ulkopuoliselle sekavan näköistä, taustalla oli selkeä tapa toimia jokaisessa tilanteessa.
MESTARUUSKAUSI 2017
Vuonna 2017 meillä oli Joukkue ja itseluottamus 100 %. Mikä voisi mennä pieleen? Ei mikään. Tämä kausi oli yhtä euforiaa. Tiedättekö, kuinka mahtava tunne se on, kun jokaisessa pelissä on sellainen fiilis, että me voitetaan tämä? Luulenpa, että kovin moni ei tiedä. Olen ollut aina todella kova jännittämään pelejä, mutta kaudella 2017 tajusin, että enää ei jännittänyt. Oli niin huojentavaa kävellä kentälle tietäen, että vaikka itse en olisi tänään 100 % iskussa, pelikaverini osaavat heidän hommansa niin hyvin, että niiden ansiosta voitetaan tämä peli siitä huolimatta. Uskon, että jokainen honkalainen tuolta ajalta osaa samaistua tähän fiilikseen.
Kausi huipentui viimeiseen otteluun Vantaan Myyrmäessä, jolloin kaikki oli valmiiksi pedattuna mestaruutta varten. Zaano oli jopa laatinut itselleen listan erilaisista kommenteista, joita saa huutaa kentällä oleville pelaajille pelin aikana. Joskus nimittäin joidenkin kommenttien taustalla saattoi hieman paistaa italialaiset juuret. Pelistrategiana oli yhteisesti sovittu, että kapteenimme, Anis (Anna Auvinen), tekee viimeisen kymmenen minuutin aikana voittomaalin pilaamalla koko naamavärkkinsä, saaden oman kuvansa iltalehteen ja ennen kaikkea, hankkimalla meille mestaruuden. Mikään ei siis mennyt pieleen.
Kuva: Joukkueen mestaruuden ratkaissut maali Anna Auvisen käsialalla.
Vaikka olen vasta 23-vuotias, pian 24, voin jo aika luottavaisin mielin sanoa, että nuo kolme vuotta olivat elämäni parasta aikaa. Tein oikean ratkaisun, kun päätin ottaa askeleen kohti tuntemattomaa ja valitsin seurakseni, mielikuvissani ehkä jopa hieman pelottavan, FC Hongan. Ne parit puhelut Zaanon kanssa jätti minulle vähän hämärän fiiliksen. Myös aivan ensimmäiset treenimatkat matkustin Zaanon takapenkillä ja tunnelma oli jäätävä.
Ensimmäinen kausi menikin pitkälti uuteen valmentajaan totuttelemisen, puhumattakaan niiden jo aiemmin mainittujen keskustelujen, parissa. Kausien myötä Zaanosta tuli minulle kuitenkin tärkeä henkilö ja ajan edetessä meidän välillemme kehittyi vahva luottamus.
Zaano painotti alusta alkaen joukkuehengen merkitystä ja oli varmasti yksi avaintekijä sen muodostumiselle. En ole koskaan aiemmin ollut joukkueessa, jossa oli niin mahtava yhteishenki. Kuvitelkaa, että tässä naisten joukkueessa ei ollut yhtäkään kuppikuntaa. Zaanon ajatuksena oli, että pelaajat voivat vaikka yhdessä vihata valmentajaa, jos se tuo pelaajia lähemmäksi toisiaan.
Joukkueemme muodostui useasta värikkäästä persoonasta, joista jokaiselle löytyi oma paikkansa. Joukkueessamme hyväksyttiin jokaisen heikkoudet, tai ainakin itse koen asian niin. Joukkueestamme teki erityisen myös se, että yhteisenä tärkeänä arvona oli sitoutuneisuus, joka mielestäni näkyi jokapäiväisessä tekemisessämme. Zaano esiintyi edukseen näyttämällä ihailtavaa esimerkkiä. Sähköpostini suorastaan tulvi erilaisia videoklippejä, joita Zaano leikkeli päivittäin kotonaan, ehkä jopa työpaikallaan.
Honka oli joukkue, jossa pystyin nauttimaan jalkapallosta. Minun luonteelleni sopii, että on olemassa tietyt kaavat, joiden mukaan toimitaan. Onneksi Zaano oli samanlainen. Pelissä ei tullut sellaista tilannetta vastaan, jossa emme olisi tienneet, miten toimia. Johtajatyyppinä nautin siitä, kun on selkeät sävelet ja saan ohjata pelikavereitani pelaamaan sovittujen taktisten kuvioiden mukaisesti.
Kuva: 2017 Janni Laakso seurasi jo kapteenin roolissa kun joukkueeseen junioreista nostetut Saara Lappalainen ja Inka Kaivola tekevät voimaharjoittelua.
Kuva: Janni pelaamassa 'höynää' kaudella 2017
ELÄMÄÄ JALKAPALLON JÄLKEEN
Varmaan jokunen on miettinyt, miksi minun honkataipaleeni loppui kuin seinään kauden 2017 jälkeen. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Itseluottamukseni oli viimein siellä sadassa prosentissa ja kehitystäkin oli tullut mukavasti. Luulenpa että rehellinen vastaus piilee siinä, että perfektionisti saavutti Suomen huipputason jalkapallossa ja nyt oli aika tähdätä huipulle jossakin muussa asiassa. Olen aina ollut ehkä liiankin päämäärätietoinen ja suunnittelen elämäni kolme seuraavaa vuotta etukäteen. Minussa on siis paljon suorittajan vikaa, vaikka toisaalta koen, että se piirre on myös vienyt minua tehokkaasti eteenpäin.
Maajoukkueleireillä tapasin muutamia urheilulääkäreitä ja tajusin, että tuo homma voisi olla minun juttuni. Honkavuosien aikana hain pari kertaa lääkikseen tuloksetta ja voitettuamme mestaruuden päätin, että nyt on aika edetä elämässä seuraavaan vaiheeseen ja hankkia ammatti. Tein vaikean päätöksen ja muutin takaisin kotikaupunkiini Kokkolaan, jossa panostin 100 % pääsykokeisiin. Tällä kertaa se tuotti tulosta.
Mielestäni nuorten ei pitäisi kiirehtiä opiskelemaan, sillä sitä ehtii tehdä myöhemminkin. Omalla kohdallani kuitenkin laskelmoin, että lääkikseen pääseminen voi vaatia useampia vuosia, koulun perusopinnot kestävät kuusi vuotta ja sen lisäksi erikoistuminen vie vielä mahdollisesti viitisen vuotta. Olin siis sitä mieltä, että pelaamisen pääsarjatasolla täytyy loppua, jotta olen hankkinut itselleni lääketieteen lisensiaatin paperit ennen kuin biologinen hedelmättömyyden aika tulee elämässäni vastaan. Koulunkäynti on aina ollut elämässäni tärkeä asia ja pitihän siinäkin olla paras, tietysti. En myöskään halua tehdä asioita puolivaloilla, joten koen, että silloin kun pelataan, niin pelataan ja silloin kun opiskellaan, niin opiskellaan. Olen aika varma, että jos minä yrittäisin tehdä useampaa asiaa yhtäaikaisesti, palaisin loppuun.
Tällä hetkellä päiväni kuluvat Oulussa lääketieteen opintojen parissa. Pelaaminen on jäänyt suurelta osin pois elämästäni, mutta jalkapallo on ja pysyy sydämessäni. Honkavuodet antoivat minulle useita rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen yhteyksissä edelleen ja toivottavasti tulen aina olemaan. Edelleen katselen Youtubesta meidän mestaruusjuhliamme kyynel silmässä ja myönnettäköön, että joskus saatan jopa katsella ihan vain vanhoja pelejä puhelimestani.
Päätös lopettamisesta oli ylipäätään rankka. Muistan, kun kirjoitin pitkää sähköpostiviestiä kyynel poskella kaikille joukkueemme toimihenkilöille ja kiittelin kuluneista vuosista. Vastaukseksi sain kuitenkin vielä pidemmän sähköpostin viikkoa myöhemmin päävalmentajalta, Zaanolta. Zaanon vastaus lisäsi entistä enemmän kyyneliä poskilleni. Sinä hetkenä tajusin, että Zaano ei ollutkaan niin kylmä ja etäinen, mitä ehkä antoi pelaajien olettaa. Se sähköposti sai minut viimein tajuamaan myös sen, kuinka suuri luottamus ja kunnioitus meidän välillemme oli kehittynyt kolmen vuoden aikana. Urani jälkeen meistä on tullut Zaanon kanssa ystäviä ja silloin tällöin vaihdamme kuulumisia ja saatamme muistella Honkavuosiemme kohokohtia. On mahtava tunne, kun tietää, kuinka merkityksellisiä aikoja ne ovat olleet molemmille.
Lopuksi haluan vielä sanoa Kiitos kaikille niille, jotka olivat kanssani jakamassa tätä upeaa tarinaa ja onnea ja menestystä kaikille niille, joiden pelit vielä jatkuvat! Ehkä joku kaunis päivä kohtaamme vielä jalkapallon merkeissä, mutta lääkärin ja pelaajan rooleissa.
Janni Laakso, keväällä 2020