top of page
Writer's picturekunnonpalvelua

Rakkaudesta lajiin - Paula Auvinen



Onko tämä sen arvoista?


11 kuukautta ensimmäisestä polvileikkauksesta. Muutama viikko toisesta polvileikkauksesta. Pitkä taival takana, mutta vähintään yhtä pitkä edessä. Jalkapallo todella on intohimoni, mutta lähes kaksi vuotta poissa peleistä tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta. Tulee väistämättä kysymys mieleen, onko pelaaminen kaiken tämän arvoista.


Minut tunteville tuskin tulee yllätyksenä, että olen hyvin analyyttinen ihminen ja vaikeissakaan kysymyksissä minulle ei riitä vastaus kyllä tai ei. On pakko miettiä tarkemmin, miksi haluan pelata jalkapalloa niin paljon että uhraan terveyteni. Kilpaurheilu on hyvin suorituskeskeistä, joten täytyy nauttia kilpailemisesta, paineiden keskellä onnistumisesta sekä haluta voittaa hinnasta riippumatta. Jokainen jalkapalloilija haluaa olla avauksen pelaaja ja voittaa pelejä. Yksinkertaisesti siksi, että silloin on ollut hyvä pelaaja ja oma joukkue on ollut toista parempi.


Urheilun ydin on voittamisessa. Kuitenkin, jos kilpailumenestys on ainut motivaation lähde, on hyvin vaikea selvitä vastoinkäymisistä, joihin ei itse voi vaikuttaa, esimerkiksi loukkantumisista. Lisäksi uskallan väittää, että ainakin urheilija naisissa tuppaa olemaan jonkin verran perfektionismiin taipuvaisia persoonia ja pelkkä onnistumiskeskeinen suhtautuminen omaan urheiluun voi pahimmillaan kääntyä ahdistukseksi onnellisen arjen sijaan.



Arjen muutoksia


Loukkaantuneen ongelmat eivät kuitenkaan jää pelkästään pelien puuttumiseen. Sen lisäksi että peli-ilo vaihtuu huoleen omasta pelaajaurasta, joukkuekaverit vaihtuvat neljään seinään ja Netflixiin, siviilityöt sairaslomaan ja aktiivinen elämäntapa istuskeluun. Urheilijana on suunnitellut ruokailut ja viikonloppusuunnitelmat marraskuulle asti jalkapallon mukaan. Kun äkillinen vamma muuttaa suunnitelmat hetkessä, olo on yhtä tyhjä kuin kalenteri.


Tämän oudon ”koronakevään” jälkeen kotona olo tuntui ensimmäistäkin loukkaantumista ahdistavammalle, kun oli jo valmiiksi viettänyt aikaa kotona aivan riittämiin. Ensimmäisinä päivinä leikkauksen jälkeen mieltä suojaa fyysinen selviytyminen ja vasta muutaman päivän jälkeen on aikaa mielen ongelmille.


Joukkueurheilijana ikkunasta katsellessa konkretisoitui taas, että loukkaantumisen kanssa on loppujen lopuksi melko yksin. Jatkuva yksin treenaaminen ja erillään joukkueesta oleminen on raskasta. Ja kun vihdoin pääsee kuukausien jälkeen treeneihin ja pallokosketuksiin, on usein silti erillään joukkueesta. Eri treeniohjelmat, ei pelipäiviä, alkulämmittelykin on eri kun muiden kirmatessa pallojen luo itse ei uskalla koskea mihinkään ennen hyviä kuminauha-aktivointeja. Rooli on loukkaantuneen pelaajan rooli ja mitä pidempään sitä jatkuu, sitä kauempana tuntuu olevan omasta pelaajaindentiteetistään.


Raskasta kuntoutuksessa on yksin treenaaminen. Kuva: Paula Auvisen arkisto


Epävarmuudesta hyväksymiseen


Pääsin ilmeisesti vauhtiin näiden ongelmien suhteen, niin tykitetään vielä yksi iso teema tähän. Tyhjyyttä ja yksinäisyyttäkin pahempana ajoittain velloo epävarmuus vielä uudelleen loukkaantumisesta. Lääkärikoulutus on sekä lisännyt tätä epävarmuutta että auttanut hyväksymään sen. Olen ollut hyvin tietoinen vamman uusimisriskistä ja lääketieteen mahdottomuudesta antaa 100 % varmoja vastauksia kuntoutuskysymyksiin. Toisaalta isommassa kuvassa lääkärintyö on auttanut hyväksymään elämän varjopuolia ja ihmisten sairastumista.


Joskus klisee todella kiteyttää olennaisen ja lausahdus loukkaantumiset ovat osa urheilua on tässä tapauksessa fakta, jota ei voi sivuuttaa. Joutuessa tämän faktan kanssa kasvokkain se on pakko hyväksyä, mutta toivon, että jokainen pelaaja jossain määrin ymmärtäisi asian. Jalkapallo on riskialtis laji ja olisi liian sinisilmäistä ajatella etten saa loukkaantua. Halutessani vielä nauttia pelamisesta on minun hyväksyttävä uusi loukkaantumisriski, jottei loukkaantumisen pelko vie peli-iloa.


Pelkoa voimakkaampaa on toivo ja lajirakkaus


Kaiken tämän jälkeen en enää ihmettele, miksi joillain urheilu loppuu loukkaantumiseen. Oma toiveikkuus on silti edelleen tallella ja nappikset odottavat kaapissa futisviheriötä ja kovia pelejä. Luulen tärkeimmän syyn olevan peli-ilo ja intohimo jalkapallon pelaamista kohtaan. En malta odottaa hetkeä, että peli vie mukanaan ja tunteet vetävät ottelussa ylikierroksilla onnistumisten ja epäonnistumisten välillä. On ollut itselle tärkeä oivallus, että jalkapallosta nauttiminen on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin voittaminen.


Sen lisäksi että rakkaus peliin vetää takaisin jalkapallokentälle, on kilpaurheilu hyvin luontevaa minulle. Nautin todella paljon sekä urheilijan arjesta että itseni haastamisesta. Säntillinen treenaaminen ja tasainen arkirytmi ovat ilo itsessään sekä ruokarytmien ja treenien suunnittelu tapahtuu jo luonnostaan. En koe uhrauksena kesäfestareista ja valvotuista öistä luopumista, koska kilpaurheilu antaa enemmän. Jatkuvat pelin haasteet lisäävät motivaatiotani. En osaa pelailla, vaan haluan pelata. Ja sen vuoksi, ainakin vielä, haluan pelata joukkueessa ja sarjassa, jossa todella haastan itseni.


Toivo, intohimo ja lajirakkaus antaa Paulalla voimaa kuntoutua näitä hetkiä varten. Paula kuvassa oikealla kapteenina.

Elämää ei voi hallita, mutta itseään voi


Tärkeä oppitunti loukkaantumisen jälkeen on ollut sisäistää etten voi itse vaikuttaa kaikkeen. Sattumasta ja muiden valinnoista en voi kantaa vastuuta, vaikka joskus yritinkin. Sanotaan, että kovalla työllä polvi tulee kuntoon tai kovasti treenaamalla tulet hyväksi pelaajaksi. Ei se kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Itsehän tein ahkerasti polvikontrollijumppia ja pidin voimatasot hyvänä jo ennen ensimmäistä polvivammaa ja silti näin kävi.


Samoin on pelaajia, jotka treenaavat hulluna aamusta iltaan, mutta valmentaja ei silti valitse avauskokoonpanoon. Joukkuekaverin ominaisuudet voivat sopia paremmin joukkueen pelitapaan. On ollut vaikeaa ja samalla tärkeää todeta, etten epäonnistunut ensimmäisessä kuntoutuksessa, vaikka loukkaannuinkin uudelleen ja vaikka tekisin kaikkeni, saatan silti vielä joutua kolmannen kerran leikkauspöydälle.


Kuten aluksi sanoin, jos pelkkä kilpailumenestys motivoi, on hyvin vaikea selvitä vastoinkäymisistä, joihin ei voi itse vaikuttaa. Jaksoin ensimmäisen ison loukkaantumisen yli intohimolla jalkapalloa kohtaan ja käymällä alun ahdistusaallosta yksitellen läpi, mitkä erilliset asiat todella harmittavat, ja lopulta hyväksymällä ne. Välillä asioiden kanssa on hyvin yksin, mutta onneksi löysin urheilupsykologin ja ystäviä, joiden kanssa asioista voi jutella. Toivotaan, että nämä kantavat myös toisen vamman yli. Rakkaudesta lajiin.


Paula Auvinen


438 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page